Pokemon Go päiväkodissa – mediakulttuurisia huomioita

Kävin tänään neljävuotiaan tyttöni kanssa leikkipuistossa. Kävellessämme kotiin päin huomasin, että olin unohtanut avaimeni kotiin. Kaivoin puhelimeni taskusta, soittaakseni, että onhan puolisoni kotona, jotta pääsemme sisään. Samalla hetkellä vastaamme pyöräili kaverini, joka kädessäni olevaan kännykkään viitaten huikkasi, että olemmeko Pokemoneja etsimässä.

Tästä heitosta seurasikin aikamoinen kysymystulva:

”Isi, mitä ne Pokemonit on?”

”No, ne on semmoisia erilaisia eläimiä muistuttavia japanilaisia piirrettyjä hahmoja. Ne olivat suosittuja silloin kun isi oli ala-asteella. Nyt niistä on tehty sellainen peli, jossa niitä voi puhelimen avulla etsiä ympäri kaupunkia.

”Missä niitä sitten on?”

”Vähän joka paikassa. Kuulemma yksi oli ollut meidän pihassa.”

”Mää en oo nähnyt ainakaan yhtään.”

”Ei niitä voikaan nähdä muuten, kuin puhelimen läpi. Siihen pitää asentaa sellainen sovellus. Ei niitä muuten näe. Niin kuin isi äsken sanoi, niin se on sellainen peli.”

”Millainen peli?”

”No, sinähän tykkäät askarrella ja piilottaa aarteita meidän kotiin ja piirtää aarrekarttoja, joiden perusteella äidin pitää löytää ne aarteet. Se on vähän sama juttu. Siinä pelissä vain etsitään niitä Pokemonhahmoja ja se kartta näkyy puhelimen ruudulla.”

”Saako ne Pokemonit sitten omaksi?”

”No, ne eivät ole samanlaisia esineitä, kuten vaikka sinun ponit ja pehmot. Muistatko kun ollaan laitettu (mummoille, papoille ja kummeille joululahjaksi annettaviin) kalentereihin kuvia kuvien päälle, ja kun sitä kuvaa katsoi puhelimen läpi, niin siihen tuli eri kuva (Käytössä oli Aurasma-sovellus). Se on vähän sama juttu: ne Pokemonit on vähän niin kuin kuvia ja videoita jotka näkyy vain puhelimen kautta katsottuna.”

Kotiin päästyämme alkoi tapahtua seuraavaa: tyttö keräsi omasta huoneestaan leluja, joita piilotteli ympäri taloa. Sen jälkeen vuorossa oli puhelimen askartelu (minä autoin näytön leikkaamisessa, ks. kuva).

Puhelin

Pokemoneja piti sitten niin isän kuin äidinkin etsiä. Varsinaisen leikin jälkeen Pokemon-teema jatkui edelleen puheissa siten, että oikeastaan kaikki tavarat olivat Pokemon-tavaroita: pehmonalle oli Pokemon-nalle ja niin edelleen.

Vaikka kyseessä on vain pieni katkelma yhden pienen tytön elämästä, on se silti mielestäni toimiva esimerkki mediakulttuurin monikerroksellisuudesta ja läpäisevyydestä.

Meidän perheessämme peliä ei ole (ainakaan toistaiseksi) pelattu. Vaikka ikämme puolesta kuulumme ”ensimmäisen aallon Pokemon -sukupolveen”, eivät Pokemonit ole olleet minulle tai puolisolleni lapsena kova juttu, joten pelin suosioon olennaisesti liitetty nostalgiaefekti ei meitä kosketa. Toisin sanoen, tytölläni ei ollut minkäänlaista ensikäden kokemusta Pokemon Go:sta tai muusta Pokemon-saagan tuotteista, on sana ”Pokemon” tullut hänelle viime viikkojen aikana vastaan useiden eri lähteiden kautta: Pokemon Go:sta on puhuttu radiossa ja televisiossa ja olenpa itsekin hänen kuullensa ääneen ihmetellyt Oulun Pokesalien ihmismäärää.  Uskonkin, että kaverini heitto ei ollut niinkään kiinnostuksen herättäjä, vaan se vain sattui osumaan sopivaan saumaan. Miksi näin? Esimerkiksi siksi, että kyseinen leikkipuisto on Pokestop ja täten siellä on viime viikkoina (myös tänään) pyörähtänyt tavallista enemmän ja tavallista vanhempaa väkeä. Tästä yhteydestä olen tytölleni maininnut, mutta eihän tuollainen informaatio ole kiinnostavaa tai merkityksellistä silloin kun olemme menossa leikkipuistoon: paljon tärkeämpää on se, sattuisiko siellä olemaan joku tuttu ja ovatko kaikki kiikut (taas) varattu. Paluumatkan tunnelma on vähemmän innostunut ja odottava, jolloin tilaa välittömät havainnot ylittävälle ihmettelylle ja keskustelulle on enemmän (ja keskustelun aikaansaaminen motivoi myös isää, koska silloin vältetään kymmenet ja kymmenet ”onko vielä pitkä matka kotiin” -kysymykset).

Kuitenkin uskallan olettaa, että joillain tai jopa useilla tyttöni päiväkotikavereista on konkreettisempia kokemuksia Pokemon Go:sta: monet vanhemmista ovat samaa ikäluokkaa kuin minä ja joukosta löytyy varmasti heitä, jotka hahmoista 90-luvulla innostuivat.  Lisäksi usealla lapsella on vanhempia sisaruksia, joiden voisin peliä kuvitella pelaavan. Nyt kun päiväkotivuosi huomenna taas alkaa, en siis pitäisi ihmeenä sitä, että joku lapsista kertoisi pelanneensa Pokemon Go:ta lomallaan. Yhtä helppo minun on uskoa, että tyttöni nostaisi kätensä ylös kysyttäessä kuinka moni peliä on lomalla pelannut. Hänelle kotikutoinen versiomme oli riittävän oikea peli.

Mitä tämä tarkoittaa pedagogiikan kannalta, vai tarkoittaako mitään? Se ei ainakaan tarkoita sitä, että Pokemon Go:ta pitäisi alkaa pelaamaan päiväkodissa. Itse ajattelen, että pedagogiset mahdollisuudet, ja ennen kaikkea tarpeet – niihinhän toiminnan tulee ensisijassa rakentua – liittyvät peliin kytkeytyvään mediakulttuurisen kerroksellisuuden tutkimiseen: aikaan (osa vanhemmistakin on pitänyt – ja pitää yhä – Pokemoneista); makujen ja intressien eriävyyteen (osaa lapsista ja vanhemmista se taas ei kiinnosta); kokemusten erilaisuuteen (osa on pelannut, osa on kuullut, osa ei ehkä kumpaakaan) ja median moninaisuuteen (Pokemon on pelien lisäksi tuotteistettu mm. elokuviksi, sarjakuviksi, keräilykorteiksi, leluiksi ja vaatteiksi).

Mainokset

Yksi vastaus artikkeliiin “Pokemon Go päiväkodissa – mediakulttuurisia huomioita

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s